Medikalisoitu sukupuoli – feministinen katsaus lääketieteen historiaan

Aluksi 

Kun suomalaisessa valtamediassa kirjoitetaan transsukupuolisuudesta, historiallinen perspektiivi aiheeseen jää puuttumaan kerta toisensa jälkeen. Tämän kirjoituksen tavoite on tuoda esiin kuinka transsukupuolisuuden ja gender-identiteetin käsitteet ovat muotoutuneet viimeisen sadan vuoden aikana. Lukijan pohdittavaksi jätämme, onko idea gender-identiteetistä lopulta puolustamisen arvoinen. Tässä blogissa on aiemmin kirjoitettu sukupuolen ja genderin määritelmistä (1, 2, 3, 4, 5). Aihetta käsittelevät kirjoituksemme kannattaa lukea ennen käsillä olevaa tekstiä, jotta lukija olisi selvillä käyttämistämme käsitteistä.

Seksologien keksimää  

1800-luvulla länsimaiset yhteiskunnat muuttuivat nopean teollistumisen myötä ja moderni, tieteellinen maailmankuva alkoi muotoutua. Yliopistoissa syntyi uusia tieteenaloja kuten psykologia, ja lääketieteen alalla tehtiin uusia keksintöjä. Esimerkiksi englantilainen lääkäri Joseph Lister (1827–1912) kehitti antiseptiikkaa, joka mahdollisti leikkauskirurgian kehittymisen. Myös kulttuuriset käsitykset ihmisen asemasta sekä sukupuoliroolit olivat muutoksen pyörteissä 1800- ja 1900-luvun taitteessa.

Historioitsija Elinor Cleghorn kirjoittaa tietokirjassaan Sairas ja viallinen (2021) naisen asemasta lääketieteen historiassa. 1900-luvun alussa lääketiede alkoi modernisoitua, kun esimerkiksi endokrinologia kehittyi omaksi erikoisalakseen ja mahdollisti sen, että tieto ihmiskehosta tuli tarkemmaksi. Samaten tapa ajatella sukupuolista muuttui. Siinä missä aiemmin oli ajateltu, että sisäelimet – kohtu ja munasarjat – tekivät naisen, niin nyt alettiin uskoa, että ne olivatkin sisäeritteet¹, jotka määräsivät sukupuolten erilaiset ominaisuudet.

Cleghorn kirjoittaa englantilaisesta gynekologista William Blair-Bellistä (1871–1936), joka kehitteli uudenlaista teoriaa sisäeritteistä ja uskoi, että munasarjojen eritteet innostivat naisia hankkimaan ja hoivaamaan lapsia. Cleghorn huomauttaa, että uudenlaisesta teoriastaan huolimatta Blair-Bell oli oikeastaan kiinnostuneempi vanhojen naisia sortavien uskomusten vahvistamisesta kuin naisten terveydestä. Aikana, jolloin naiset kamppailivat kansalaisoikeuksiensa puolesta, Blair-Bell uskoi, että naisen paikka oli kotona.

Blair-Bell kehitti feminiinisyysasteikon mitatakseen naisten endokriinista eli umpieritykseen liittyvää toimintaa. Asteikon mukaan arvioitiin paitsi naisten terveyttä ja ulkonäön kehitystä myös heidän feminiinisiä asenteitaan ja pyrkimyksiään. “Normaalissa naisessa” oli feminiinisyyttä juuri oikeassa suhteessa. Argumentoidessaan sukupuolen moninaisuuden puolesta nykyiset transaktivistit käyttävät hieman vastaavanlaista asteikkoa.

Cleghorn kirjoittaa lyhyesti myös saksalaisesta Harry Benjaminista (1885–1986), joka teki elämäntyönsä endokrinologina ja seksologina. Nuorena miehenä Benjamin oli opiskellut ja työskennellyt itävaltalaisen lääkärin Eugen Steinachin (1861–1944) alaisuudessa. Steinach oli tullut kuuluisaksi, sillä hän oli keksinyt tehdä miehille vasektomioita “nuorennusleikkauksina”. Benjamin teki näitä miesten “anti-aging-hoitoja” New Yorkissa 1920-luvulla, ja hän jatkoi niiden tekemistä silloinkin, kun niitä ei enää hyväksytty lääketieteen parissa. Benjamin puolusti Steinachin työtä kuolemaansa saakka. Tänä päivänä Harry Benjaminin nimi tunnetaan siitä, että hän oli ensimmäisiä lääkäreitä, jotka tutkivat transsukupuolisuutta (engl. transsexuality). Benjamin oli myös Magnus Hirschfeldin ystävä.

Magnus Hirschfeld (1868–1935) oli saksalais-juutalainen lääkäri ja seksologi. Hän perusti Berliinissä vuonna 1919 Seksuaalitieteiden instituutin (saks. Institut für Sexualwissenschaft), jonka natsit sulkivat noustuaan valtaan reilu vuosikymmen myöhemmin vuonna 1933. Hirschfeld oli ristiriitainen henkilö. Aikansa antisemitismin hengessä Hirschfeld oli eugenisti, joka puhui “puhtaan arjalaisen rodun” puolesta, mutta ajalleen epäsovinnaisesti hän otti julkisesti kantaa sen puolesta, ettei homoseksuaalisuutta pidettäisi rikoksena. Hän perusti myös yhdistyksen tavoitteenaan ajaa homoseksuaalien miesten oikeuksia ja auttaa heitä “tieteellisin keinoin”. Hirschfeld ajatteli, että ihmisten suvaitsevaisuus homoseksuaalisuutta kohtaan kasvaisi, jos he vain ymmärtäisivät, että kyseessä oli ”sairaus” kuten hän itse uskoi. Se, että Hirschfeld itse oli ollut homoseksuaali, tuli julkiseen tietoon vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Yhteistyössä muiden seksologien kanssa Hirschfeld kehitteli oppia sukupuolista. Hänen oppinsa mukaan sukupuoli on jatkumo, jossa ääripäät ovat “abstraktioita”, naisessa ja miehessä on molempia sukupuolia samanaikaisesti. Hirschfeld ajatteli, etteivät homoseksuaaliset miehet ole varsinaisesti miehiä, ja että homoseksuaalisuudelle on biologinen syy: homomiesten vialliset kivekset, jotka eivät eritä tarpeeksi testosteronia. Hirschfeld väitti tutkimuksissaan muun muassa, että miehillä homoseksuaalisuuden voi mitata näiden ruumiinrakenteesta, lantion ja ranteiden luista, ja että homomiehillä on “kuukautiset” –  he vuotavat kuukautisverta nenän, suun tai peräaukon kautta. Parantaakseen miehiä homoseksuaalisuudesta Hirschfeld teki yhteistyötä Eugen Steinachin kanssa kastroimalla heitä. Yhdessä kirurgi Erwin Gohrbandtin (1890–1965) kanssa Hirschfeld taas kehitti klinikallaan Seksuaalitieteiden instituutissa homoseksuaaleille miehille tehtävän, yhä nykyaikanakin vaginoplastiaksi kutsutun sukuelinleikkauksen. 1940-luvulla Gohrbandt toimi kirurgina Dachaun keskitysleirillä, jossa saksalaiset lääkärit tekivät äärimmäisen julmia ihmiskokeita sotavangeilla.

Tänä päivänä transaktivismissa ja populaarikultuurissa esitetään, että Hirschfeldin instituutilla olisi tärkeä osa “sateenkaarevassa historiassa”, että moni vähemmistöön kuuluva sai instituutiosta apua, ja että siellä tehtiin ensimmäiset onnistuneet sukupuolenkorjausleikkaukset. Instituutin tunnetuinta potilasta Einar “Lili Elbe” Wegeneriä on Google muistanut etusivullaan, hänestä on tehty ooppera ja Hollywood-tuotantona elokuva The Danish Girl (2015). Elokuva on kuitenkin kovin kaunisteltu kertomus Wegeneristä. Hän ei todellisuudessa ollut nuori kolmikymppinen mies hakeutuessaan instituuttiin tutkimuksiin 1930-luvun alussa kuten elokuvassa esitetään, vaan lähes 50-vuotias psyykkisesti sairas homoseksuaali mies. Leikkaus, johon Wegener lopulta kuoli, oli yritys siirtää hänen sisälleen naiselta poistettu kohtu.

Mutta palatkaamme takaisin Harry Benjaminiin. 1960-luvulla Benjamin tutustui rikkaaseen ja eksentriseen amerikkalaiseen lesbonaiseen Rita “Reed” Ericksoniin, joka halusi “transitioitua” mieheksi. Ericksonin rahoittamana perustettiin tutkimusryhmä, jonka tehtäväksi tuli mahdollistaa “transitioituminen” toiseen sukupuoleen. Benjamin julkaisi teoksen The Transsexual Phenomenon (1966), jota pidetään ensimmäisenä “lääketieteellisenä” kirjana transsukupuolisuudesta (engl. transsexuality), ja jonka myötä käsite transsukupuolisuus alkoi yleistyä. 1970-luvun lopulla transsukupuolisuutta “hoitavat” lääkärit järjestäytyivät ja perustivat Harry Benjamin Foundationin².

Ericksonin rahoittamassa tutkijaryhmässä oli Benjaminin lisäksi mukana muun muassa seksologi ja psykologi John Money (1921–2006). Hänen nimiinsä on laitettu kaksi ideaa: John Moneyta pidetään teorian ihmisen sukupuolittuneista aivoista sekä gender-identiteettiteorian kehittäjänä. Jälkimmäisessä teoriassa gender-identiteetti on sosiaalinen konstruktio eli kasvatuksen ja kasvuympäristön muovaama ihmisen ominaisuus.

1970-luvulla Money sai oman teoriansa koekaniineiksi identtiset kaksospojat, joista toisen penis oli vaurioitunut vauvaikäisenä ympärileikkauksessa. Moneyn suosituksesta lääkärit tekivät pojalle sukuelinkirurgisen leikkauksen ja antoivat hänelle estrogeenihormonia. Pojan nimi vaihdettiin tytön nimeksi ja häntä alettiin “kasvattaa kuin tyttöä”. Aikuisina kaksoisveljet kertoivat julkisuudessa, kuinka julmasti Money oli kohdellut heitä. Koko lapsuutensa ajan heillä oli ollut Moneyn kanssa tapaamisia, joiden aikana Money esimerkiksi halusi veljien leikkivän keskenään alistavaa seksiä, jossa toisella on alistuvan tytön ja toisella dominoivan pojan rooli. Money myös kuvasi näitä “leikkejä”. Tapauksen takia Money menetti täysin maineensa psykologina ja tutkijana. Hänen aloittamansa teoretisointi gender-identiteetistä on kuitenkin jatkunut johtaen gender-identiteetin nykyaikaiseen määritelmään: 1980-luvulta lähtien gender-identiteetti on alettu käsittää subjektiiviseksi tunteeksi.

WPATH:in vaikutusvalta

Vuonna 2006 Harry Benjamin Foundation uudelleennimettiin The World Professional Association for Transgender Healthiksi (WPATH). WPATH:ia pidetään transsukupuolisuuden asiantuntijatahona, joka määrittää minkälaisia transsukupuolisten hoitosuositukset ovat. WPATH:iin kuuluu eri terveydenhoitoalojen ammattilaisia, joista osa on itse “transitioitunut” kuten esimerkiksi yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja Mark “Marci” Bowers.

Yhdistyksen kriitikot ovat väittäneet, ettei WPATH noudata tieteellisiä menetelmiä, ja täten sen antamille hoitosuosituksille ei ole heidän mukaansa tieteellistä perustaa. Toisin kuin oikeat tieteelliset yhdistykset, WPATH myös välttelee kriittistä keskustelua, eikä halua tilaisuuksiinsa ulkopuolisia. Kriitikoiden mukaan WPATH on asiantuntijatahona esiintyvä poliittinen lobbausryhmä. WPATH:in hoitosuositusten laatimiseen osallistuu transaktivisteja, joilla ei ole lääketieteellistä pätevyyttä kuten ILGA-Europessa työskentelevä Cianán Russell ja Mermaidsin entinen johtaja Susie Green. Yksi WPATH:in ja sen Euroopan-alueyhdistyksen (EPATH) poliittisista tavoitteista on, että yleislääkärit voisivat määrätä hormonikorvaushoitoja, eikä erillisille transklinikoille olisi enää tarvetta.

Viime vuosina WPATH on ollut kiistojen keskellä paitsi sen vuoksi, että sen asiantuntijat ovat jatkuvasti suositelleet “transhoitojen” aloittamista yhä nuoremmalla iällä, myös koska sen toimijoilla on yhteyksiä tahoihin, jotka puolustavat pedofiliaa (1, 2, 3, 4, 5, 6). WPATH:in kyseenalaista mainetta lisäsi entisestään se, kun sen asiantuntijat julkaisivat artikkelin kastraatiosta ja “eunukki-gender-identiteetistä”, jota tulisi hoitaa lääketieteellisesti. WPATH:in kiistanalaisuudesta huolimatta ei Helsingin Sanomat epäillyt kirjoittaa viime keväänä julkaisemassaan jutussa, joka käsitteli lasten ja nuorten transidentifioitumista, että “WPATH on kansainvälinen asiantuntijayhdistys” ja että “[s]iihen kuuluvat alan tunnetuimmat lääkärit ja tutkijat, [joista m]oni on kehittänyt korjaushoitoja vuosikausia.”

Lääkäreiden ammattietiikan puute ei herätä epäuskoa koskien pelkästään menneitä vuosikymmeniä, vaan myös ihan tätä päivää. Ruotsalainen toimittaja Kajsa Ekis Ekman perkaa teoriaa gender-identiteetistä tietokirjassaan Om könets existens (2021). Hän kirjoittaa teoksessaan kuinka lääketeollisuus ja klinikat ovat luoneet transgender-ideologian puitteissa uudet, nopeasti kasvavat markkinat:

“Global Market Insights on talousarviossaan arvioinut transgender-alalla olevan suuria rahallisia kasvun ja voiton mahdollisuuksia, mutta edellytys on, että valtio kattaa kustannukset osana julkista terveydenhuoltoa. Erityisesti taloudellisen kasvun mahdollisuuksia nähdään nuorten tyttöjen rintojen ja kohdun poisleikkaamisessa, ja klinikat ovatkin alkaneet erikoistua näihin toimenpiteisiin.”

Ekman tuo teoksessaan esiin ruotsalaisten lääkäreiden epäeettisen toiminnan. Hän esimerkiksi kirjoittaa tapauksesta, jossa lääkärit tekivät hyvin vakavan hoitovirheen. Kirurgit leikkasivat nuoren miehen sukupuolielimet, vaikka hän oli saapunut psykoosissa Tukholmassa sijaitsevalle klinikalle. Mies teki myöhemmin itsemurhan.

Toisessa esimerkkitapauksessa Ekmanin haastattelema ruotsalainen lääkäri kertoo  potilaastaan, joka oli yhdessä puolisonsa kanssa yrittänyt lasta, mutta ei ollut pystynyt tulemaan raskaaksi nuoresta iästään huolimatta. Kun nuoren naisen terveyttä oli tutkittu, hän oli kertonut lääkärilleen saaneensa aiemmin teini-ikäisenä sukupuolidysforian vuoksi hormoniblokkereita ja testosteronia, mutta lopettaneensa nuo hoidot. Transklinikalla naiselle oli sanottu, ettei hoito vaikuttaisi hänen hedelmällisyyteensä. Väite oli valheellinen, koska klinikka ei järjestänyt jälkiseurantaa potilailleen. Klinikan lääkärit eivät siis edes tienneet millaisia terveysvaikutuksia synteettiset hormonit aiheuttivat. Haastateltu lääkäri ihmetteli toimintatapaa, sillä näin vahvaa lääkitystä ei pitäisi antaa ilman pitkäaikaisseurantaa, koska se rikkoo lääkärin etiikkaa.

Muissa Pohjoismaissa ei toimita juuri Ruotsia paremmin. Esimerkiksi Norjassa uutisoitiin alkuvuodesta 2023 tapauksesta, jossa transidentifioituva mies menetti toimilupansa lääkärinä. Hän oli antanut hormoneita vastoin eettistä hoitoprotokollaa teini-ikäiselle potilaalle, joka päätyi tekemään itsemurhan. Kyseinen mieslääkäri oli mukana WPATH:in toiminnassa asiantuntijana vuoden 2022 loppuun asti.

Patriarkaatin vastaisku 

On yleistä ajatella, että lääketiede on tasapuolista ja riippumatonta esimerkiksi sukupuoleen kohdistuvista seksistisistä ennakkoluuloista. Mielikuva lääketieteestä objektiivisena, täysin tieteelliseen näyttöön perustuvana tieteenä, jossa mitataan ja arvioidaan potilaan terveydentilaa, on kuitenkin tietämätön. Lääketiede ei ole sitä ympäröivästä sosiaalisesta ja kulttuurisesta todellisuudesta erillinen instituutio, vaan päinvastoin lääketiede on aina ollut myös poliittista.

Taidehistorioitsija Anna Kortelainen kirjoittaa naisen alistamisesta lääketieteen nimissä, psykovallasta ja 1800-luvun hysteriaepidemiasta teoksessaan Levoton nainen (2003). Kortelainen kirjoittaa, kuinka “aikanaan hysteria oli tehokkaasti markkinoitu sairaus ja elämäntapa”, mutta 1800-luvun feministit kuitenkin näkivät ajan lääketieteeen hysteriaopit miehisen vallankäytön areenana, ja että hysteriassa oli “kyse naisten vivisektiosta, sillä kyse oli sairaudesta, jonka suhteen lääkärit eivät tienneet sen paremmin syytä kuin parannuskeinoakaan”. On myös kiinnostavaa, vaikkakin kovin ennalta-arvattavaa, että opissaan miesten hysteriasta lääkärit halusivat nähdä yhteyden homoseksuaalisuuteen. Homoseksuaalinen mies oli tuon ajan psykiatrian kontekstissa vähemmän mies kuin heteroseksuaalinen mies, koska kärsi samoista vaivoista kuin nainen. Toisaalta naisellisina pidetyistä vaivoista kärsivä mies leimattiin herkästi homoseksuaaliksi.

Siinä miten Kortelainen kuvaa hysteriaa ilmiönä voi nähdä yhteineväisyyksiä tämän päivän lääketieteelliselle transgender-trendille:

“Diagnoosin tekemiseen tarvitaan kaksi osapuolta: kriteerit täyttävällä tavalla oireileva potilas ja diagnoosin tunteva, siihen uskova ja luottava lääkäri. 1800-luvun lopun hysteriaepidemia edellytti kummankin määrän rajua kasvua. Tarvittiin hoitoon hakeutuvia tai hoitoon lähetettyjä hysteerisiä naisia, joista löytyi riittävä määrä hysterialle tyypillisiksi katsottuja oireita ja tarvittiin lääkäreitä, jotka olivat tarpeeksi tietoisia hysteriasta, sen määritelmästä ja hoitomuodoista. Oli myös ratkaisevan tärkeää, että tuhannet lääkärit olivat vakuuttuneita hysteriasta nykynaisten ja juuri heidän potilaidensa ongelmana.”

Elinor Cleghorn tuo teoksessaan Sairas ja viallinen esiin monin eri kertomuksin sen, kuinka miehet ovat sulkeneet naiset pois lääketieteen piiristä lääkäreinä ja parantajina ja käyttäneet lääketiedettä ylläpitääkseen vanhoja myyttejä naisen viallisesta biologiasta. Teosta lukiessa voi tehdä myös kiinnostavan havainnon siitä, kuinka lääketiede on asettunut naisia vastaan, kun he ovat alkaneet järjestäytyä niin feminismin ensimmäisen kuin toisenkin aallon aikaan.

Feminismin ensimmäinen aalto käynnistyi 1800-luvulla. Cleghorn kirjoittaa prostituution olleen yleistä viktoriaanisen ajan Isossa-Britanniassa, minkä vuoksi sukupuolitaudit levisivät nopeasti. Asenteet miehiä ja naisia kohtaan olivat kaksinaismoralistisia: naisia rangaistiin miesten löyhästä käyttäytymisestä, kun taas miesten mainetta suojeltiin. Sukupuolitautien torjumisen nimissä naisia kontrolloitiin ja heidän liikkumistaan rajoitettiin. Feministit protestoivat seksistisiä asenteita ja naisiin kohdistunutta syrjintää vastaan, mutta miehet halusivat sitoa naiset tiukemmin kodin yksityisyyteen. Isät saattoivat jopa maksaa lääkäreille tyttärensä klitoriksen poisleikkaamisesta tai häpyhuulten polttamisesta. Naisten sukupuolielinten silpomista perusteltiin lääketieteellisesti muun muassa sillä, että se rauhoitti naista tai teki naisesta avioliittoon kelpaavan lopettamalla itsetyydyttämisen.

Kun 1960-luvulla Yhdysvalloissa käynnistyi feminismin toinen aalto, alkoi samaan aikaan Valiumin tuotanto. Valium on voimakasta riippuvuutta aiheuttava lääkeaine, jolla hoidetaan esimerkiksi ahdistuneisuutta ja paniikkihäiriöitä. Cleghorn kuvailee erästä lääkemainosta, jossa nainen on lyyhistynyt moppien ja luutien varsista tehtyjen kaltereiden taakse. Mainostekstissä lukee: “Et voi vapauttaa häntä, mutta voit helpottaa hänen ahdistustaan.” Osana muuta yhteiskuntaa lääketeollisuus antoi ymmärtää, että naisten ongelma oli heidän kyvyttömyytensä sopeutua “luontaiseen” kotiäidin rooliinsa, ja että ratkaisu tähän ongelmaan löytyisi lääkepurkista, eikä naisten yhteiskunnallisen aseman parantamisesta. Meidät tämä saa pohtimaan, voisiko lääketieteellistä transgender-ideologiaa pitää vastaiskuna naisten vapautumiselle tänä päivänä, sillä niin totaalisesti se on saanut hallintaansa kolmannen ja neljännen aallon feminismin.

Muutama kommentti julkisen keskustelun tilasta

Kun viime vuosina transhoitoihin hakeutuneiden määrä on kasvanut hurjasti, niin samoin ovat yleistyneet puheenvuorot kuinka vain pieni osa näistä hoitoihin hakeutuneista olisi oikeasti transsukupuolisia, ja tulisikin erottaa ne, jotka todella ovat hoitojen tarpeessa. Myös John Money korosti aikanaan, miten tärkeää on erottaa “aidot” transsukupuoliset “epäaidoista”. Kuitenkin ajatus, että lääkärit voisivat tutkimusmenetelmin selvittää tarkasti kuka on transsukupuolinen, päätyy vain kehäpäätelmään. Jotta lääkärit voisivat selvittää kuka on transsukupuolinen, niin heidän pitäisi pystyä ensin rajaamaan oikea ryhmä tutkittavia sellaisesta joukosta ihmisiä, jotka väittävät olevansa transsukupuolisia. Täten päädytään olettamaan valmiiksi se, mitä yritetään todistaa. Toisekseen transsukupuolisuus on jo käsitteenä hyvin kiistelty asia, minkä vuoksi olisi myös vaikeaa määritellä se, että mitä ja keitä tutkittaisiin.

Toinen ongelmallinen näkökanta, joka on esiintynyt keskustelussa on ollut sellainen, että nuorella ei ole kypsyyttä päättää transhoidoista, mutta aikuinen voi tehdä ruumiillaan mitä itse haluaa. Ensinnä, jos sanoo näin mutta samalla vastustaa transaktivismia, kannattaisi huomata miten paljon oma mielipide muistuttaakin transaktivistien mielipidettä. Toiseksi, sanomatta jää, että eivät ihmiset itse tee itselleen näitä lääketieteellisiä toimenpiteitä, vaan ne tehdään heille. Transhoidot vaativat pitkälle kouluttautuneita sairaanhoidon ammattilaisia, pitkälle kehitettyä lääketeknologiaa ja kirurgiaa. Ilman muuta kritiikin kohteena tulee olla transaktivisten poliittiset tavoitteet, mutta myös lääketieteen instituutiot, lääkäreiden ja tutkijoiden vallan väärinkäyttö. Vastuu jonkin hoitomuodon asianmukaisuudesta ja eettisyydestä kuuluu aina lääkäreille ja julkiselle vallalle.

Konservatiiviset ja oikeistolaiset tahot usein kommentoivat ivalliseen sävyyn, kuinka vain vasemmistolaiset “maailmanparantajat” hairahtavat transgender-ideologian kaltaiseen hömppään, ja itsekin olemme kritisoineet tässä blogissa vasemmistolaisia siitä. Aihetta kovin mustavalkoiseen ylimielisyyteen ei kuitenkaan ole, koska transgender-ideologian voivat omaksua maailmankuvaltaan hyvin erilaiset ihmiset. On esimerkiksi vanhempia, jotka käyttävät transhoitoja keinona tehdä lapsestaan “heteron”, koska eivät voi hyväksyä lapsensa mahdollista homoseksuaalisuutta.

Lääketieteen parissa on tiedetty jo 1980-luvulta lähtien, että lapset, jotka kokevat sukupuolidysforiaa, ovat suurella todennäköisyydellä aikuisina homoseksuaaleja. Tästä huolimatta niinkin hiljattain kuin vuonna 2018 lääkäri Achim Wüsthof, joka tunnetaan jo lapsena transhoidot aloittaneen saksalaisen pop-laulajan Kim Petrasin lääkärinä, kirjoitti, että vaikka lääkärit voivat tehdä virheen nuoren potilaansa transsukupuolisuuden suhteen ja transhoidot muuttavat peruuttamattomasti potilaan elämää, ovat ne kuitenkin sellaisia riskejä, joita hän on lääkärinä valmis ottamaan. Wüsthof antaa ymmärtää, että transhoitojen myötä nuoret ovat tyytyväisempiä itseensä kuin mitä he voisivat homoseksuaaleina olla.

On kiinnostavaa, että monet transaktivistit kantavat julkisessa keskustelussa huolta luonnon saastumisesta sekä ihmisten ja muunlajisten terveyden säilymisestä. Kuitenkin keinotekoiset hormonit paitsi sairastuttavat käyttäjänsä myös päätyvät osaksi ekosysteemien aineiden kiertoa. Jos kokee ympäristöarvot tärkeiksi, niin kannattaisi huomioida se, miten pitkälle vietyä lääketeollisuutta ja valmistusketjuja synteettiset hormonit vaativat. On totta, että transsukupuoliset muodostavat vain marginaalisen osan synteettisten hormonien käyttäjistä, mutta ilman näitä hormoneja ei “transsukupuolisuutta” ole olemassa, koska ajatus transsukupuolisuudesta rakentuu juuri keinotekoisten hormoneiden varaan: ensin ymmärrettiin, miten synteettisiä hormoneita voidaan valmistaa, ja vasta sen jälkeen keksittiin idea gender-identiteetistä.

Toinen hämmentävä asia on se, kuinka nykyään on vakiintunut yleiseksi historiankirjoitukseksi transaktivistien väittämä, että natsit tappoivat keskitysleireillään transsukupuolisia, ja täten myös transsukupuolisia tulisi muistaa holokaustin uhrien muistopäivänä. Transaktivistien ajama näkemys on paitsi tahditon, antaa se myös väärän kuvan menneisyydestä, koska transsukupuolisuus käsitteenä syntyi vasta 1960-luvulla Yhdysvalloissa. Sukupuolesta toiseen transitioitumisen idean juuret taas löytyvät nimenomaan 1920- ja 30-lukujen Saksasta, jolloin eugeniikka ja fasismi olivat Euroopassa valtaideologioita. Tuolloin kyse oli homoseksuaalien miesten, jotka olivat usein myös psyykkisesti sairaita, stigmatisoinnista ja hyväksikäyttämisestä lääketieteen nimissä.

Vaikka Suomessa seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja yhteiskunnallinen näkyvyys ovat parantuneet, olisi kuitenkin hyvä muistaa, ettei siitä ole kovinkaan kauan kun Suomessakin homoseksuaalisuutta pidettiin rikoksena ja sairautena. Suomessa homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin vuonna 1971, ja homoseksuaalisuuden sairausluokitus poistettiin vuonna 1981.

Lopuksi

Lääketieteessä sukupuoli on aivan liian tärkeä asia trivialisoitavaksi. Kun sukupuoli sivuutetaan sairaanhoidossa ja lääketieteellisessä tutkimuksessa, sivuutetaan myös lääkärin etiikka. Naisten ja heidän erityisyytensä huomiotta jättämisen takana on patriarkaalinen ajattelu, jonka mukaan joko muuta sukupuolieroa ei ole kuin se, että nainen on vain pienempi ja vajavainen versio miehestä, kuten Aristoteles väitti antiikin aikaan, tai sitten sukupuoliero onkin liian suuri, naisten ollen turhan monimutkainen poikkeus normista eli miehestä. Tällainen ajattelutapa näkyy tänä päivänä esimerkiksi uusien lääkkeiden kehittämisessä, kun lääkkeiden vaikutuksia tutkitaan pääasiassa miehillä, koska sen väitetään olevan yksinkertaisempaa muun muassa naisten “häiritsevien hormonien” takia.

Aivan kuin lääketieteen vanhakantaisen seksismin haastamisessa ei olisi ollut jo ennestään tarpeeksi työtä feministeille, niin nyt entisten ongelmien lisäksi omansa tuo transgender-ideologia. Esimerkiksi naisten terveyteen liittyvän täsmällisen datan kerääminen on vaikeutunut, kun sukupuoli tarkoittaakin gender-identiteettiä. Se, miten helposti gender-identiteetti on sivuuttanut sukupuolen lääketieteessä, osoittaa, ettei naisia edelleenkään oteta vakavasti lääketieteen piirissä. Myöskään sairaanhoidossa ei pitäisi olla mahdollista sivuuttaa naisia gender-identiteetin varjolla. On järkyttävää, kuinka tänä päivänä feministit joutuvat perustelemaan asioita, joiden olettaisi olevan itsestäänselvyyksiä aivan kaikille. Naisilla täytyy olla sairaaloissa omat tilat erillään miehistä, vaikka nämä identifioituisivatkin transsukupuolisiksi.

Suomessakin voisi olla enemmän yhteiskunnallista keskustelua siitä, millainen naisten asema on ollut suomalaisen lääketieteen historiassa ja kuinka naisten oikeudet toteutuvat terveydenhoidossa tänä päivänä. Meidän pitäisi myös pystyä käymään yhteiskunnallista keskustelua siitä, miksi subjektiivisiin, sisäisiin tuntemuksiin perustuvat transhoidot pitäisi kustantaa verovaroin, ja onko niiden toteuttaminen ylipäätään lääkärien etiikan mukaista.

Vaikka sukupuoli on elintärkeä asia ottaa huomioon lääketieteessä ja sairaanhoidossa, niin sukupuoli per se ei ole medikalisointia vaativa vika tai sairaus.

Kirjoittaneet Frida, Heli ja Laura

1. Cleghorn kirjoittaa, että sanaa hormoni on käytetty ensimmäisen kerran lääketieteellisessä kirjallisuudessa vuonna 1905, mutta sen käyttö yleistyi vasta myöhemmin.  ↩︎
2. Harry Benjamin Foundation kirjoitetaan toisinaan pidemmin the Harry Benjamin International Gender Dysphoria Association. ↩︎

Lisää aiheesta: 
Cleghorn, Elinor: Sairas ja viallinen. Naiset lääketieteen historiassa (2021)
Ekman, Kajsa Ekis: Om könets existens. Tankar om den nya synen på kön (2021)
Joyce, Helen: Trans: When Ideology Meets Reality (2021)
Kortelainen, Anna: Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa (2003)
Ostertag, Bob: Sex science self: A Social History of Estrogen, Testosterone, and Identity (2016)
Sanger, Isadora: Born in the right body – Gender identity ideology from a medical and feminist perspective (2022)

***

Oppi “sukupuolen moninaisuudesta” perustuu kulttuurisille sukupuolistereotypioille

Translapsista, sukupuolistereotypioista ja sterilisaatiosta

Vaikea gender – vastineemme Long Playn artikkelille “Vaarallinen sukupuoli”  

***

kuva: Austrian National Library / unsplash.com