Liberaali pseudovasemmisto on hylännyt luokkapolitiikan ja pettänyt naiset

“No self respecting woman should wish or work for the success of a party that ignores her sex.”  – Susan B. Anthony

Suomessa saattaa vielä saada sellaisen kuvan, että poliittinen kiista translainsäädännöstä ja sukupuolen oikeaoppisesta määrittelystä jakautuisi selkeästi oikeisto-vasemmistoakselille. Tämä johtuu siitä, että Suomessa oikeisto samaistetaan virheellisesti arvokonservatiiveihin ja vasemmisto virheellisesti arvoliberaaleihin. Talouspoliittisesta oikeistosta kuitenkin löytyy sekä konservatiiveja että liberaaleja, ja itse asiassa monet liberaalit oikeistolaiset kannattavat juridisen sukupuolen itsemäärittelyoikeutta. Talouspoliittinen vasemmisto puolestaan jakautuu pääasiassa liberaaleihin ja radikaaleihin. Suomessa radikaali vasemmistolaisuus on ikävä kyllä hiipunut lähes näkymättömiin, mutta meitä on siitä huolimatta yhä olemassa. Me radikaalit emme kannata sukupuolen itsemäärittelyoikeutta, mutta syymme eroavat arvokonservatiivien syistä.

Avaamme tässä blogipostauksessa niitä syitä, miksi me radikaalit vasemmistolaiset vastustamme genderuskon institutionalisoitumista yhteiskunnassamme.

Idealistisen liberalismin ja materialistisen radikalismin erot

Me radikaalit vasemmistolaiset näemme, että transsukupuolisuuteen liittyvässä kiistassa on kyse ennen kaikkea liberaalin (idealistisen) ja radikaalin (materialistisen) maailmankatsomuksen välisestä kamppailusta. Liberaalit näkevät yhteiskunnan koostuvan ennen kaikkea yksilöistä, kun taas me radikaalit näemme yhteiskunnan koostuvan ihmisryhmistä ja yhteiskuntateoriamme pohja on luokka-analyysissa. Idealistisen maailmankäsityksen mukaan todellisuus rakentuu pääasiassa psyykkisten kokemusten varaan, ja todellisuutta muokkaavat ennen kaikkea abstraktit ideat, ajatukset ja asenteet. Me materialistit puolestaan näemme, että yhteiskunta on järjestäytynyt perustavanlaatuisesti konkreettisten valtasysteemien, materiaalista valtaa käyttävän eliitin ja eliitin hallussa olevien instituutioiden määräämällä tavalla.

Vasemmistolaisen yhteiskuntateorian pohja on materialismissa ja luokka-analyysissa, minkä takia liberalismi ja vasemmistolaisuus ovat lähtökohtaisesti hyvin ristiriitainen parivaljakko. Näyttääkin siltä, että monet liberalisoituneet vasemmistotoimijat ovat luopuneet kollektiivisesta kamppailusta materiaalisten oikeuksien puolesta, ja heistä on mielekkäämpää kamppailla liberaalin individualismin ja liberaalin moraalin ihanteiden eteen. Suomalainen vasemmisto muistuttaakin vuosi vuodelta enemmän yhdysvaltalaista ”vasemmistoa”, jonka keskiössä ei ole luokkataistelu ja kapitalismin kritiikki, vaan liberaali suvaitsevaisuus. (Kutsumme tällaista liberaalia pseudovasemmistolaisuutta myös keskiluokkaiseksi vasemmistolaisuudeksi.)

Luokkapolitiikka hukassa

Taustaltaan työväenluokkainen ja aatteiltaan marxilainen yliopisto-opettaja Deirdre O’Neill kuvailee Ison-Britannian vasemmistoliikkeissä viime vuosikymmeninä tapahtunutta muutosta osuvasti, ja hyvin samanlainen kehityskulku on nähtävissä myös Suomen vasemmistopiireissä:

Idealismin kasvu ja materiaalisen todellisuuden kieltäminen ovat tarjonneet osalle keskiluokkaista vasemmistoa valheellisen version poliittisesta radikalismista. Heille kamppailu muutoksen puolesta ei kytkeydy luokkapolitiikkaan, eivätkä he hyväksy työväenluokkaa potentiaaliseksi muutoksen alullepanijaksi. Heidän tasa-arvon vaatimuksensa eivät pohjaudu ymmärrykselle siitä, miten systeemi toimii rakenteellisella tasolla, minkä takia nykyisen brutaalin yhteiskuntamme
minkäänlainen merkityksellinen vastustamisen on käynyt mahdottomaksi.

Ongelma ei kuitenkaan ole pelkästään siinä, että keskiluokkainen vasemmisto on menettänyt yhteyden työväenluokkaan, vaan myös siinä, että länsimaissa moni työväenluokkainen identifioituu mieluummin keskiluokkaiseksi, vaikka ei todellisuudessa omaisi keskiluokalle kuuluvaa sosioekonomista pääomaa ja poliittista vaikutusvaltaa. (Samoin yhä useammat tytöt ja naiset identifioituvat muunsukupuolisiksi tai miehiksi, vaikka ovat materiaalisessa todellisuudessa samalla tavalla sukupuolensa perusteella sorrettuja kuin muutkin naiset.)

Transliike on erittäin monisyinen ja sen sisältä löytyy toisistaan eriäviä poliittisia tavoitteita sekä keskenään ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mitä transsukupuolisuus varsinaisesti tarkoittaa. Nykyinen, yhteiskunnan korkeimmilla tasoilla vaikuttava transgenderlobbaus ei kuitenkaan ole ruohonjuuritasolta noussut, vaan sillä on tukenaan yhteiskunnan eliittiä ja miljonäärirahoittajia, jotka eivät ole eläissään osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa työväenluokan, naisten tai lgb-ihmisten oikeuksien edistämiseen. Osa transliikkeen oikeistolaisista rahoittajista ja tukijoista ovat itse trans-identifioituvia, mutta he ovat kätevästi alkaneet identifioitua naisiksi vasta myöhemmällä iällä sen jälkeen, kun ovat ensin vuosikymmenien ajan ottaneet kaiken hyödyn irti rikkaan, valkoisen heteromieheyden suomasta yhteiskunnallisesta asemasta.

Idealistisen transaktivismin keskeinen ajatus on joka tapauksessa se, että sukupuoli-identiteetin (eng. gender identity) tulisi korvata sukupuoli (eng. sex) kaikissa yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa yhteyksissä ja jokaisella pitäisi kuulua oikeus ”päättää omasta sukupuolesta”. Radikaalilta näkökannalta katsottuna ajatus, että sukupuolen – joka on biologinen, materiaalinen tosiasia – voisi määritellä itse, on kerta kaikkiaan absurdi. Sukupuolirooleista on mahdollista luopua, mutta sukupuolesta ei.

Radikaalista, feministisestä ja työväenluokkaisesta vasemmistosta onkin viime vuosina alkanut kuulua transaktivismia ja genderuskoa kritisoivia ääniä. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa translainsäädännön muutosehdotuksia, joiden mukaan juridisen sukupuolen tulisi perustua omaan ilmoitukseen, sekä vain naisille tarkoitettujen tilojen alasajoa, ovat kovimpaan ääneen vastustaneet nimenomaan talouspoliittisesti vasemmalla olevat naiset. Myös Suomessa monet vasemmistolaiset ja työväenluokan naiset – kuten me tämän blogin kirjoittajat – suhtautuvat kriittisesti ajatukseen, että sukupuoli-identiteetin tulisi syrjäyttää biologinen sukupuoli lainsäädännössä. Yleisen poliittisen ilmapiirin takia moni ei kuitenkaan uskalla puhua aiheesta julkisesti. Usealla on myös omassa lähipiirissään henkilöitä, jotka määrittelevät itsensä transsukupuolisiksi, minkä takia sukupuolikeskustelu on osoittautunut hyvin vaikeaksi ja herkäksi puheenaiheeksi.

O’Neill kuvailee transaktivismin ja vasemmistolaisen materialismin välistä yhteentörmäystä seuraavasti:

Jos kuka tahansa voi ilmoittaa olevansa mitä tahansa, niin – – millaisen perustan päälle me voimme rakentaa [poliittista aktivismia]? Jos #oletmitäsanotolevasi, niin mihin se jättää meidät, jotka taistelemme paremman maailman puolesta? Se jättää meidät ei-minnekään – sosiaalinen ja historiallinen tieto, institutionaalinen kamppailu ja kulttuurinen kokemus menettävät merkityksensä. Emme silloin enää kykene vastustamaan ja pukemaan sanoiksi sitä, miten vaikutusvaltamme ulottumattomissa olevat rakenteet muokkaavat elämäämme.

Vaatimus sukupuolen itsemäärittelyoikeudesta on tehnyt hyvin näkyväksi yhteiskunnallisille rakenteille sokean individualismin voimistumisen vasemmistopiireissä.

Postmodernismi

Tietynlaisen postmodernistisen ajattelun ujuttautuminen liberaalivasemmistolaiseen mielenmaisemaan on varmasti myös vaikuttanut siihen, miksi genderajattelu on hyväksytty niin helposti. Postmodernistit tekivät loistavan havainnon, että voittajat kirjoittavat historian ja valtaa pitävien narratiivi sekä historian että nykyajan tapahtumista saavuttaa yleensä hegemonisen aseman – ja että erilaiset narratiivit todellisuudesta paitsi kilpailevat keskenään myös elävät rinnakkain toistensa lomassa. Postmodernistit ovat kuitenkin lähteneet metsään siinä kohtaa, kun he ovat omaksuneet ajatuksen, että koska yhtä jaettua näkemystä sosiaalisesta todellisuudesta ei ole olemassa, niin myöskään mitään materiaalisia totuuksia/faktoja ei ole olemassa – tai ainakaan niistä ei tarvitse välittää. Äärimmäisille postmodernisteille totta on vain yksilön subjektiivinen käsitys todellisuudesta.

Ajatus ”totuuden jälkeisestä maailmasta” kuitenkin hyödyttää vain kaikkein etuoikeutetuimpia kansanosia. Sosiaalisten todellisuuksien alla on nimittäin aina olemassa materiaalinen todellisuus. Materiaalisessa todellisuudessa hyvin pieni etuoikeutettujen joukko omistaa suurimman osan maapallon luonnonvaroista. Materiaalisessa todellisuudessa köyhällä on nälkä ja kylmä. Materiaalisessa todellisuudessa joka päivä lukemattomia naisia raiskataan ja tapetaan, tyttöjä silvotaan ja pakkonaitetaan biologisen sukupuolensa perusteella. Edelleen on myös olemassa monia hyvin patriarkaalisia kulttuureja, joissa tytöt eivät ole toivottuja lapsia, minkä takia raskauksia keskeytetään sikiön biologisen sukupuolen perusteella, minkä seurauksena ”maailmasta puuttuu miljoonia naisia”.

Naisten ja työväenluokan rakenteellinen sorto

Feminismissä on aina ymmärretty, että naisten sorron keskiössä ja yhtenä patriarkaatin synnyn alkusyynä on miesten halu kontrolloida naisten seksuaalisuutta ja reproduktiivista roolia. Vasemmistolaisissa feminismeissä (esim. radikaalifeminismi, anarkofeminismi, marxilainen feminismi) on myös ymmärretty patriarkaatin ja kapitalismin välinen yhteys: kapitalismi on rakentunut merkittäviltä osin patriarkaalisten sukupuoliroolien, naisten seksuaalisen hyväksikäytön sekä naisten ilmaisen hoiva- ja kotityön varaan. Yleistynyt väite, että transnaiset (eli naisiksi identifioituvat biologiset miehet) kokevat seksismiä siinä missä ”cis-”naisetkin (eli biologiset naiset) on siis täysin yhteensopimaton feministisen patriarkaatti- ja kapitalismiteorian kanssa.

Radikaali valtateoria ja ymmärrys rakenteellisesta sorrosta perustuu luokka-analyysille: taloudellinen eliitti on ryhmänä hyötynyt työväenluokan ja orjien sorrosta, samoin miehet ryhmänä naisten sorrosta. Hyödyllä ei tarkoiteta sitä, että sortajaryhmään kuuluvat ovat automaattisesti onnellisempia kuin sorretut, vaan sitä, että heillä on ryhmänä enemmän yhteiskunnallista valtaa kuin sorretuilla.

Onkin hyvin hämmentävää, että niin monet itsensä vasemmistolaisiksi mieltävät yksilöt ja aktivistiporukat ovat omaksuneet individualismille pohjaavan, liberaalifeministisen tavan hahmottaa maailmaa. Neljännen aallon liberaalifeministit toki julistavat olevansa toiminnassaan intersektionaalisia eli naisten moninaisuuden sekä risteävien sorto- ja syrjintämuotojen huomioivia, mutta he eivät ota tarpeeksi huomioon yhtä keskeisimmistä sorronmuodoista: luokkaa. Intersektionaalisuus on hyödyllinen työkalu radikaalin, vasemmistolaisen feminismin sisällä, kun taas monille liberaaleille se on pelkkä korusana, joka ei todella tarkoita mitään, sillä naisten aseman merkittävä, kollektiivinen parantuminen ei ole mahdollista hierarkkisen, kapitalistisen luokkayhteiskunnan sisällä.

Ajatuksia ”cis-etuoikeudesta” 

Transaktivistit kutsuvat ”cissukupuolisiksi” henkilöitä, jotka ”ovat tyytyväisiä heille syntymässä määriteltyyn sukupuoleen”. Harva nainen kuitenkaan on täysin tyytyväinen sosiaaliseen sukupuolirooliinsa. (kts. ”cissukupuolisuuden” feministinen kritiikki)

Luokkasorrolla, seksismillä ja rasismilla on kaikilla tunnettu historiansa – sen sijaan ei ole olemassa tunnettua historiaa siitä, miten ”cis-”ihmiset olisivat rakenteellisesti sortaneet transihmisiä. Seksismin ja homofobian takia kaikki patriarkaalisista sukupuolirooleista poikenneet ovat altistuneet syrjinnälle ja väkivallalle – eivät ainoastaan transihmisiksi identifioituvat. Tästä huolimatta käsite ”cis-etuoikeus” on yleistynyt vasemmistolaisten puheissa – jopa lesboja kehdataan syyllistää siitä, että he muka hyötyvät ”cis-etuoikeudesta” suhteessa transnaisiin. Mutta miten ”cis-”naiset ovat historiallisesti ja rakenteellisesti “sortaneet transnaisia” tai hyötyneet ryhmänä ”transnaisten sorrosta”?

Olemme kuulleet esimerkiksi sellaisia väitteitä, joiden mukaan ”cis-etuoikeuteen” kuuluu kyky tulla raskaaksi – mikä osoittaa raivostuttavaa ylimielisyyttä, kun ottaa huomioon, että nimenomaan naisten reproduktiivista roolia miehet ovat läpi historian hyväksikäyttäneet, abortti on yhä laiton monessa maassa, maailmassa on yhä miljoonia lapsiäitejä, tyttöjä kuolee kuukautismajoissa ja niin edespäin. Biologisina miehinä transnaisilla on myös historiallisesti ollut monia sellaisia yhteiskunnallisia oikeuksia, jotka naisilta on (Suomessakin) ennen evätty – esimerkiksi omistusoikeus, äänestysoikeus ja oikeus opiskella yliopistossa. (Historiassa ei tietenkään ole ollut sellaista käsitettä tai identiteettiä kuin transnainen, mutta transaktivistien mukaan ”väärään kehoon syntyneitä” on aina ollut olemassa.)

Transaktivismin negatiivinen vaikutus naisten asemaan

Naiset leimataan vuoroin miesvihaajiksi ja vuoroin transfobisiksi, jos he haluavat järjestäytyä vain keskenään eli ilman biologisten miesten läsnäoloa. Sorretulle ryhmälle kuitenkin kuuluu oikeus kokoontua ja järjestäytyä ilman sortajaryhmän edustajien läsnäoloa! Se on elintärkeää esimerkiksi sen takia, että vain siten sorrettuun ryhmään kuuluvat ihmiset onnistuvat keskustelemaan vapaasti keskenään. On erikoista, miten liberaalivasemmistolaiset vaikuttavat ymmärtävän tämän kaikkien muiden sorrettujen ryhmien paitsi naisten yhteydessä.

Keskiluokkaisessa vasemmistossa ei todellakaan ole otettu huomioon tai nostettu keskustelun aiheeksi sitä, miten transaktivismi ja translainsäädäntöön ehdotetut muutokset vaikuttaisivat erityisesti työväenluokkaisten tai muilla tavoin sosiaalisesti heikossa asemassa olevien naisten elämään. Esimerkiksi tämän vuoden alussa rikosseuraamuslaitos toimeenpani kaikessa hiljaisuudessa määräyksen, jonka mukaan vankien laitossijoittelun tulee määräytyä ensisijaisesti vangin sukupuoli-identiteetin perusteella. Samanlainen käytäntö on ollut voimassa myös Englannissa, mutta se on ollut siellä katastrofi: suhteettoman suuri määrä miesvangeista on alkanut identifioitua transnaisiksi ja naisten vankilaan sijoitetut trans-identifioituvat miehet ovat jääneet kiinni naisvankien seksuaalisesta ahdistelusta.

Väkivaltarikoksista tuomittujen miesten sijoittaminen naisten vankilaan osoittaa suurta välinpitämättömyyttä yhteiskuntamme heikoimmassa asemassa olevia naisia kohtaan. Naisten linjan mukaan Suomessa ”[j]opa seitsemän kymmenestä naisvangista on joutunut kumppaninsa fyysisesti pahoinpitelemäksi. Lisäksi neljännes on kokenut väkivaltaa lapsuudessaan. Kolmanneksella on myös seksuaalisen väkivallan kokemuksia.” Suomessa suurin osa naisvangeista on siis kokenut miesten tekemää väkivaltaa – välittääkö kukaan siitä, miltä heistä tuntuu tai millaiselle vaaralle he altistuvat, jos samoihin tiloihin sijoitetaan väkivaltarikoksista tuomittuja miehiä?

Transaktivismi pyrkii kumoamaan kaiken sen työn, mitä feministit ovat viimeisen vuosisadan aikana tehneet luodakseen naisille omia, turvallisia tiloja. (Historia todellakin toistaa itseään: Britanniassa miehet pyrkivät aikoinaan tuhoamaan ensimmäisiä naisille rakennettuja julkisia vessoja, joiden saamiseksi naiset olivat pitkään kamppailleet. Nykyään transaktivistit vandalisoivat naisten tiloja ja kokoontumispaikkoja, jopa turvataloja.) Liberaalit ovat hyvin tietoisia siitä, että tytöt ja naiset kaipaavat yhä monissa köyhissä maissa kipeästi omia wc-tiloja kouluihin ja julkisiin tiloihin, jotta he voisivat liikkua vapaasti ja ottaa osaa yhteiskuntaan. Siitä huolimatta sukupuolitettujen tilojen korvaaminen sekavessoilla ja -pukuhuoneilla länsimaissa on hyvin trendikästä liberaalin vasemmiston parissa. Tällainen ajatusyhtälö vaatii jo melkoista kognitiivista dissonanssia.

Isossa-Britanniassa on tullut esiin myös useita muita ongelmallisia tapauksia, joissa sukupuoli-identiteetti on ohittanut sukupuolen: esimerkiksi biologisten miesten tekemiä väkivaltarikoksia, jopa raiskauksia, on tilastoitu naisten tekemiksi. Ei kai sama ole tapahtumassa myös Suomessa? Paitsi rikostilastoihin, myös mihinkään muihinkaan tilastoihin ei voi enää luottaa, jos sukupuoli aletaan merkitä niihin subjektiivisen identiteetin perusteella. Naisten yhteiskunnallisesta asemasta kertovan luotettavan datan keräämisestä tulee todella haastavaa, jollei mahdotonta, jos sukupuoli-identiteetti korvaa tilastoissa biologisen sukupuolen. Biologisen sukupuolen sisällyttäminen kerättyyn dataan on tärkeää esimerkiksi tasa-arvolain toteutumisen, miesten naisiin kohdistaman väkivallan ja sukupuolisyrjinnän seuraamisen kannalta.

Eikö ole muutenkin hyvin ristiriitaista, jos juridinen sukupuoli tarkoittaa joidenkin kohdalla objektiivista biologista sukupuolta ja toisten kohdalla subjektiivista sukupuoli-identiteettiä? Kun toimitaan yhteiskunnassa, säädetään lakeja ja käytetään valtaa, ei voi olla käytössä kahta erilaista määritelmää sukupuolelle. Jos taas sukupuoli-identiteetti tulee kaikessa täysin ohittamaan biologisen sukupuolen määritelmän, niin mihin kategoriaan me naiset, jotka koemme sukupuoliroolit kahlitseviksi, sitten tulemme kuulumaan? Me emme ole naisia, koska ”identifioidumme” naisiksi, vaan koska me olemme biologialtamme naisia. Meillä ei ole sukupuolen kannalta ”feminiinisyyteen” identifioituvien miesten kanssa yhtään sen enempää yhteistä kuin ”maskuliinisuuteen” identifioituvien kanssa. Sen sijaan työväenluokkaisia ja keskiluokkaisia, valkoisia ja rodullistettuja, ”androgyynejä” ja ”feminiinisiä” (jne.) naisia yhdistää naiseuden kautta vain yksi kaikille yhteinen tekijä: meidän biologinen sukupuolemme. Naiseuden perusteella meitä yhdistävät myös monet biologiseen sukupuoleemme sidotut fyysiset ja sosiaaliset kokemukset, jotka eivät tietenkään ole täysin samat kaikille biologisille naisille, mutta joita vain biologiset naiset kokevat.

Transaktivismin vaikutuksesta sanasta nainen kuitenkin uhkaa tulla yleisessä kielenkäytössä tyhjä merkki: merkitsijä ilman minkäänlaista merkityssisältöä. Gender-ideologian nielleet vasemmistolaiset eivät todellakaan tunnu ymmärtävän, että jos käsitteellä nainen ei ole enää yhteyttä materiaaliseen todellisuuteen, niin miten sitten voidaan enää edes objektiivisesti todeta, että naisia on olemassa? Yhteiskunnallinen keskustelu naisten oikeuksista käy silloin mahdottomaksi.

Olemme myös huomanneet, miten sanaa nainen on alettu häivyttää kielenkäytöstä. Raskaana olevien naisten sijaan puhutaan raskaana olevista ihmisistä. Kuukautisten yhteydessä ei puhuta naisista, vaan ”menstruoijista”. Aborttioikeuden yhteydessä ei puhuta naisista, vaan ”kohdullisista”. Tällainen kielenkäyttö tekee näkymättömäksi sen, että esimerkiksi aborttioikeuskysymyksessä ei ole kyse yleisestä ihmisoikeudesta, vaan nimenomaan naisten ihmisoikeudesta.

Identiteetin ja materiaalisen todellisuuden välinen suhde

O’Neill kuvailee hyvin sitä, miten transaktivismi uhkaa tehdä tyhjäksi feministien kamppailun sukupuoliroolien murtamiseksi:

[Transaktivistit] keskittyvät ajamaan miehille oikeutta omaksua [naisellisuuden] stereotypioita, jotka naiset ovat jo kauan sitten hylänneet. Sen sijaan, että taistelisi luodakseen jotain uutta, transideologia kierrättää vanhoja feminiinisyyden stereotypioita (”naisaivot”– oikeasti?) ja väittää sen olevan edistyksellistä. Sen sijaan, että [transaktivistit] pohtisivat tapoja muuttaa radikaalisti sekä miesten että naisten rooleja, he kertovat meille, että ne stereotypiat, joita vastaan naiset ovat taistelleet, ovat itse asiassa tosia ja miehet voivat niitä toteuttamalla ”todistaa” olevansa naisia.

Paitsi feministisen kritiikin näkökulmasta, myös luokkanäkökulmasta on ongelmallista, jos naiseus määrittyy ”naisellisuuden” tai ”feminiinisyyden” kautta. Työväenluokkaisten naisten naisellisuus ei ole kulttuurissamme arvokasta. Feminiininen ihanne on yhä tänäkin päivänä keskiluokkainen naisellisuus.

Me radikaalit näemme, että identiteetin perusta on aina lopulta materiaalisessa todellisuudessa, sillä materiaaliset olosuhteet vaikuttavat perustavanlaatuisesti siihen, millaiseksi elämämme voi muotoutua. Etenkin poliittisen identiteetin tulisi pohjautua materiaaliseen todellisuuteen, sillä vain siten aktivismi voi saavuttaa tuloksia. Liberaaleille identiteetti puolestaan on performanssi, jonkinlainen asu. Mutta kuka voi kokeilla ja millä tavoin erilaisia identiteettejä? Entä kuka ei pysty ja miksi ei? (Vinkki: vain globaalisti kaikista etuoikeutetuimmille on mahdollista velloa abstrakteissa identiteettikriiseissä ja esimerkiksi ottaa itselleen materiaalisesta todellisuudesta irrallinen sukupuoli-identiteetti.)

Sosiologi Beverly Skeggs tuo teoksessaan Elävä luokka (2004) esiin tapoja, joilla luokkaa määritellään ja arvotetaan sosiaalisesti. Skeggsin mukaan ”elämme parhaillaan minuuden muokkauksen aikakautta” ja vallalla on ”kokeellinen individualismi, jossa subjekti voi entistä enemmän pitää omanaan ympäristön ominaisuuksia”. Myös sukupuoli-identiteettiä voi pitää yhtenä keskiluokkaisen minuuden muunnoksena, jossa painotetaan poikkeuksellisuutta, erityisyyttä ja harvinaisuutta. Keski- ja yläluokkaisilla ihmisillä on paremmat resurssit ja mahdollisuudet keskittyä esteettisen identiteetin luomiseen kuin työväenluokkaisilla.

Feminiinisen identiteetin ottaneet biologiset miehet voivat myös halutessaan luopua feminiinisyyden performoinnista, mutta biologiset naiset eivät voi halutessaan paeta naiseuden mukanaan tuomaa taakkaa patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Siitä huolimatta liberaalit ovat omaksuneet transaktivistien näkemyksen, jonka mukaan ideat naiseudesta ovat todellisempia kuin naiset itse.

Vasemmistolaiset ovat myös perinteisesti kritisoineet sitä, että rikkaissa kapitalistisissa yhteiskunnissa ihminen nähdään (ja ihmiset mieltävät itse itsensä) ennen kaikkea kuluttajana kansalaisen sijaan sekä sitä, että ihmisten identiteetti muodostuu yhä enemmän kuluttamisen kautta ja kuluttamisen varaan. Transsukupuolisuuden kohdalla tämä kritiikki ei kuitenkaan näytä pätevän, sillä omaa sukupuoli-identiteettiä rakennetaan länsimaissa hyvin vahvasti nimenomaan kulutushyödykkeiden avulla: hiustenpidennyksillä, irtoripsillä, implanteilla, tietynlaisilla vaatteilla. (Samantyyppinen kehityssuunta on tosin nähtävissä liberaalivasemmiston keskuudessa yleisemminkin: poliittiset aatteet näkyvät sloganeina printtipaidoissa jne.)

Keskiluokan pyrkimys moraaliseen ylemmyyteen

Skeggsin mukaan sosiaalisella kentällä kilpaillaan myös eettisestä arvostuksesta, ja keskiluokka pyrkii tässä sosiaalisessa pelissä moraaliseen auktoriteettiin. Tämä onkin hyvin nähtävissä myös siinä, miten nopeasti transaktivismia kritisoivat naiset leimataan ”terfeiksi” sekä siinä, miten osa feministeistä suljetaan ulos sukupuolikeskustelusta leimaamalla heidät vanhanaikaisiksi, ahdasmielisiksi, moraalisesti arvottomiksi.

Yksi iso ongelma, mikä myös liittyy gender-aktivismiin ja vasemmistopiireihin, on niiden totalitaarisuus: on vain yksi näkemys (=”sukupuoli määräytyy subjektiivisen kokemuksen perusteella”), jota ei perustella, ja josta ei ole lupa keskustella tai väitellä. Näkemykseen täytyy vain sopeutua tai on ulkona aktivistipiireistä. Ihmisille – erityisesti naisille – siis osoitetaan heidän paikkansa, ja heidän tulee olla hiljaa ja kyseenalaistamatta pyhiksi julistettuja epäloogisuuksia.

Kaiken lisäksi väittelyä sukupuolesta käydään lähinnä länsimaisissa yliopistoissa. On uskomatonta ja syvästi epäoikeudenmukaista, että ikään kuin valtion instituutioissa, yliopistoissa ja virastoissa, voitaisiin väittelyn tuloksena päättää mitä nainen tarkoittaa. Valtaosalla maailman naisista ei ole mitään mahdollisuutta olla vaikuttamassa tähän keskusteluun ja kuitenkin muutos tasa-arvopolitiikassa, jossa sukupuolen sijaan keskitytään sukupuoli-identiteettiin, tulee vaikuttamaan kaikkiin maailman naisiin. Naisten oikeudet eivät tule tällaisella politiikalla paranemaan, päinvastoin, niiden edistäminen vain hankaloituu entisestään.

Keskiluokkaisen vasemmiston kyvyttömyys kriittiseen ajatteluun tulee esiin siinä, että transaktivistien propaganda on nielty täysin pureksimatta. O’Neillin mukaan tämä juurtaa siitä, että vasemmisto on hyväksynyt identiteettipolitiikkaan liittyvän oletuksen, että se, miten sorrettu (tai ”sorrettu”) ryhmä (tai ryhmän äänekkäimmät yksilöt) määrittelevät oman sortonsa on immuuni kaikelle kritiikille. O’Neillin mukaan ”transaktivismi on tarjonnut etuoikeutetuille mahdollisuuden ohittaa luokkaepätasa-arvoon liittyvät kysymykset ja samalla mahdollistanut pinnallisen radikalismin ja progressiivisuuden esittämisen”. Mantrojen, kuten ”transnaiset ovat naisia”, toistaminen somessa on äärimmäisen helppo tapa hyvesingaloida, eikä vaadi yksilöltä omaa kriittistä ajattelua, eikä etenkään miehiltä omista etuoikeuksista luopumista.

Suomalaisissa vasemmistopiireissä ei tosin yleisestikään kyetä muuhun kuin hyvin pinnalliseen itsereflektointiin. Tietysti joku aina silloin tällöin muistaa, että olisi tärkeää avata keskusteluissa käytettyjä termejä ja tulisi puhua niin, että yliopistoja käymätönkin voi ymmärtää, että mistä milloinkin puhutaan. Ongelmahan ei kuitenkaan usein ole se, etteikö transaktivistien ja queer-teorian termejä olisi ymmärretty, vaan siinä, etteivät ne tarkoita mitään!

Lopuksi

Isossa-Britanniassa vasemmistolaiset naiset ovat perusteellisilla argumenteillaan ja sitkeällä aktiivisuudellaan onnistuneet saamaan kritiikkinsä kuuluviin liberaalien vaimennusyrityksistä ja transaktivistien uhkailuista huolimatta, ja onnistuneet ainakin hetkellisesti pysäyttämään sukupuolen itsemäärittelyoikeutta puoltavan lakialoitteen etenemisen. Feministeillä on sielläkin vielä työsarkaa jäljellä, mutta heidän järjestäytyneen aktivisminsa seuraaminen on ollut hyvin inspiroivaa ja toivoa herättävää.

Genderajattelun omaksuminen on vain yksi monista keskiluokkaisen liberaalivasemmiston ongelmista, mutta naisten yhteiskunnallisen aseman kannalta erityisen kohtalokas sellainen. Toivottavasti tämä blogikirjoitus rohkaisee myös muita vasemmistolaisia ja työväenluokkaisia naisia puolustamaan omia oikeuksiaan yhä rohkeammin täällä Suomessakin.

 

Kirjoittajat: Laura ja Frida

Mainokset